Minä en ole yhtäkuin paidan- tai hameenhelman pituus
tai seksikumppaneiden määrä
Hetkittäinen rohkeus ei määritä minua,
eikä hetki kun henki salpautuu kassajonossa
Se ei kerro mitään jos väistän katseellani, annan sen kulkeutua ohitsesi
Tai se, jos pysyn nauramatta tuijotuskilpailussa

En halua koskaan uskotella tuntevani sinut paremmin kuin sinä tunnet itsesi,
mutta sinä olet enemmän kuin särkyvä ääni puhelimessa,
enemmän kuin humalassa hoipertelu rappukäytävässä,
enemmän mitä isäsi sanoo sinun olevan, enemmän mitä äitisi odottaa sinulta
Turhaan olet niin ankara itsellesi,
jos suutelet väärää tyyppiä kotibileissä
jos kätesi tärisevät niin pahasti ettet pysty piirtämään suoraa viivaa,
ja läikytät kahvia uudelle paidalle
*Se peseytyy pois

Why do you take the great ones?
You come with your death notes
And without any prior warning
You leave scores of people crying
Why leave the ones that are dumb
Why can't we have a referendum?
I don't think it's fair to remain stoic
Maybe you will see truth ,the logic
And the reason to reconsider things.
Nobody likes what your visitation brings
Stop taking the people we love most.
Take a break from job and read this post
Tell me afterward if I'm right or wrong
We are tired swaying to your funeral song.
Today you took the great Kofi Annan
Almost on the same date you took my Nana.
Day before yesterday you took Aretha
Like you took my dearest Aunt Martha.

©IvanBrooksPoetry

Jaksat usein muistuttaa ensitapaamisestamme, kerrata tarinaa verkkaisesti äänensävyllä, jonka pehmeys muistuttaa rauhoittavaa silitystä.

Silloin tuntui lähestulkoon kunniakkaalta olla juuri se ihminen, jonka valitsit niiden kaikkien vastaan tulleiden joukosta. Ehkä juuri sen takia en juurikaan vastustellut, kun vetäisit minut rivakalla otteella suoraan altaan syvään päähän. Totuin kylmään veteen ennen kuin ehdin huomatakaan, opin täydentämään lauseesi ja tuntemaan kehosi jokaisen piirteen, trauman ja eleen.
Yhtä huomaamattomasti kuusi kuukautta pauhasi ohi kosken tavoin, ja sorsat saapuivat uiskentelemaan rannan liepeille. Siinä vaiheessa olin jo auttamattomasti puolihukuksissa, kaulaani myöten kietoutuneena sinuun, keveyteesi ja mutkattomuuteesi, kehräten häikäilemättömästi kosketuksia ja kuiskien tuhmia sanoja korvaasi.

Puhuessasi et vilkuile turhaan ympäriinsä, vaan lasket katseesi kiertelemättä ja painavana iholle. Välissä venyttelet laiskasti, kohotat käsivarsiasi, jolloin paidanhelmasi nousee hieman, paljastaen kaistaleen alavatsasi suloista kaarta. Kun niskasi on taivutettuna hennosti taaksepäin etkä välttämättä huomaa, annan silmieni viipyillä sinussa hieman pidempään, kyynärtaipeista sormenpäihin asti.

Ennen sinuun tutustumista puolitutuillani oli pois kääntyessäni tapana kuiskutella paheellisuudesta ja huorista, enkä viitsi kieltää, ettekö muisto noista sanoista tuntuisi edelleen aamuisin kohmeisuutena luissani, mutten siltikään malta olla miettimättä, miltä nuo sormet tuntuisivat sisälläni.

Du kommer att skriva in det på en översättningswebbplats
men det kommer att bli en annan översättning än vad det egentligen betyder.men trevligt försök

“In their greatest hour of need, the world failed the people of Rwanda.”
- Kofi Annan

I have never desired to step  inside  
a mass grave, but the  white marble top  
covering  a  piece  of  the ground like
a  band-aid  on  a     wound    silently
invites me in with an open  staircase.  
The    closer    I    move     toward the
entrance, the more  I am reminded of
hate. The  hate lingers on the  ground
around the grave, humming  a  ballad  
reserved  for  attempted  extinction.  
Machetes,  guns,  and  a­xes  were the  
instruments   in   the    orchestra  that
played the tune of death on this piece
of land.  The screams   of children,    
gunshots      piercing      flesh,    ­bone
breaking    under   blunt force. I enter  
the grave not  knowing what  to  feel.    
My  heart  beats      consciously as  
I control the  flow  of air   in  and  
out of my body,      trying to play    life’s
song   amid the   loud lingering  hum 
 of    hate   that  has   seeped from  the 
 ground above.  The  light   that enters
does   not     brighten    my   feelings;   
 it     only    reveals   the  moments  of
death on the walls which  are shelved
with  skulls,  some with bullet  holes,  
some   with fractures from machetes. 
I    move  through the   thin   corridor    
fearful     of    making   eye    contact 
with the    skulls     for  I do not want to    
stare    into    the     empty     eye  sockets  
to see     individual     death.   Femurs  and  
humeri    lay like  *****  clothes    thrown
into the  corner of a room.  No longer do
they represent one  human. Outside the
light  warms   my   skin   and   directs     my    heart    to    beat  unconsciously,  
my   breath   to   rise  and  fall   in unison
with  my steps. It   shines  upon   a   new  
tune   being     played.   Children  laughing,  
mothers yelling,  hymns being  sung. It  
spotlights   a  beauty of humanity:
Reconciliation.