Submit your work, meet writers and drop the ads. Become a member
Julia Anniina Feb 2016
puhukaa, puhukaa, puhukaa
ja mitä enemmän puhutaan,
sitä enemmän tunnen itseni täysin keskinkertaiseksi
muistittehan istua selkä suorana?
jos välttelette muiden katsetta,
teitä saatetaan pitää epäilyttävänä*
sanot mun nimen pehmeästi ja kahdella uulla
hymyillen viekkaasti,
sitä hymyä, joka antaa ymmärtää,
että yllytettäessä tekisit mitä vain, kenelle vain
tarvitsisi vain pyytää, niin ottaisit lähelle
ahtautuisit viereeni sille pienelle siivulle parveketta jonne sade ei yllä
naureskellen alakuloisena sille,
että syksy vyöryy ylitse, vaikka kuinka tahtoisi estää

hyvää syntymäpäivää
Julia Anniina May 2016
Istuin pelkääjän paikalla, jalat syliin nostettuina, jotta varpaista ei katoaisi tunto.
Oli yksi vuoden kylmimmistä päivistä. Talvi oli tullut myöhemmin kuin minään aikaisempana vuotena, mutta ottanut yhden yön aikana loppukirin, ja upottanut kaupungit muutamassa tunnissa paksun lumikerroksen alle.
Ilmastointi puhalsi haaleasti päällemme, välillä katkonaisesti, välillä tasaisesti huristen.
Nukahdin ehkä jossakin vaiheessa, pää nuokkuen selkänojaa vasten.
Sujautit toisen kätesi takkini alle lämmitelläksesi. Kaksitoista viikkoa on pitkä aika, sanoit hiljaa, nostamatta katsetta tiestä. Ikkunasta näkyi metsänvarteen maamerkiksi rakennettu, nyt harmaaseen ja valkeaan peittynyt panssarivaunu.

Kolme kuukautta myöhemmin helle seisoi painostavana talojen välissä ja katukiveyksillä, saaden paidan liimaantumaan märkänä kiinni selkään. Tuon lisäksi juuri mikään muu ei ollut muuttunut.  
Et ollut vielä korjannut auton ilmastointia, ja sisätilaan putoili kanavia pitkin kukkivien puiden silmuja. En vaivautunut kysymään, minne olimme menossa, tai kuinka kauan sinne kestäisi ajaa. Mitä kauniimpi sää, sen hauskempaa oli painaa jalkaa lujemmin polkimelle, tapasit sanoa.
Rullasin puoleiseni ikkunan auki, ja lepuutin hetken kättäni sen reunalla.

— The End —