The Norwegian Rune Poem

Here you have both alliterative Fornyrðislag meter, and end rhyme.

Fé vældr frænda róge;
fðesk ulfr í skóge.

Úr er af illu jarne;
opt lypr ræinn á hjarne.

Þurs vældr kvinna kvillu;
kátr værðr fár af illu.

Óss er flæstra færða för;
en skalpr er sværða.

Ræið kveða rossom væsta;
Reginn sló sværðet bæzta.

Kaun er barna bölvan;
böl görver nán fölvan.

Hagall er kaldastr korna;
Kristr skóp hæimenn forna.

Nauðr gerer næppa koste;
nöktan kælr í froste.

Ís köllum brú bræiða;
blindan þarf at læiða.

Ár er gumna góðe;
get ek at örr var Fróðe.

Sól er landa ljóme;
lúti ek helgum dóme.

Týr er æinendr ása;
opt værðr smiðr blása.

Bjarkan er laufgroenstr líma;
Loki bar flærða tíma.

Maðr er moldar auki;
mikil er græip á hauki.

Lögr er, fællr ór fjalle foss;
en gull ero nosser.

Ýr er vetrgroenstr viða;
vænt er, er brennr, at sviða.

Translation:

Wealth is a source of discord among kinsmen;
the wolf lives in the forest.

Dross comes from bad iron;
the reindeer often races over the frozen snow.

Giant causes anguish to women;
misfortune makes few men cheerful.

Estuary is the way of most journeys;
but a scabbard is of swords.

Riding is said to be the hardest for horses;
Reginn forged the finest sword.

Ulcer is fatal to children;
death makes a corpse pale.

Hail is the coldest of grain;
Christ created the world of old.

Need gives scant choice;
a naked man is chilled by the frost.

Ice we call the broad bridge;
the blind man must be led.

Harvest is a boon to men;
I say that Froði was generous.

Sun is the light of the world;
I bow to the divine decree.

Týr is a one-handed God;
often has the smith to blow.

Birch has the greenest leaves of any shrub;
Loki was fortunate in his deceit.

Man is an augmentation of the dust;
great is the talon-span of the hawk.

Waterfall is a River falling from a mountain;
but ornaments are of gold.

Yew is the greenest of trees in winter;
it is wont to crackle when it burns.

Pohdin, pitäisikö lauseista sittenkin karsia pois hieman pikkusieluiselta kuulostava katkeruus ja täytteeksi laitetut kirosanat, vaikka niillä jos joillakin saa kaivettua esille kauan odotettuja reaktioita. Tosin tuohon sääntöön sinun oli tietenkin tehtävä poikkeus, ja pysyä aina yhtä ilmeikkäänä ja vastaanottavaisena kuin tiiliseinä. Se piirre sinussa on yksi ainoita, josta en tunnu saavan otetta, vaikka kuinka repisin hermojani ja haavojani auki. Miellyttävämpää olisi pitää yllä kuvitelmaa, että jossakin sen tyyneyden ja päälleliimatun rauhallisuuden alla kuohuu, kuohuu niin vitun kovaa, että jossakin vaiheessa läikähdät yli reunojesi, ja voimme taas alkaa käyttäytyä niin kuin kuuluu.
Haluan hienovaraisesti varmistaa, että paikalla tuolla hetkellä, seuraten sivusta, antaen jääpalojen sulaa hiljaa lasissa. Jälkeenpäin voin vaivihkaa hivuttautua viereesi, ja niin kuin on tapana, ujuttaa sormeni hitaasti selän ja niskan kautta hiuksiisi. Vasta kun olet tarpeeksi lähellä, tunnustan harmistuneena, että oikeasti olen vihainen vain siksi, että lähtöni jälkeen maaliskuussa vaihdoit kiireesti sänkysi lakanat, etkä ole suudellut moneen viikkoon.

Vaikken kaipaisikaan enää niin paljoa,
että tuntuu kuin sisukseni kääntyisivät ympäri
se ei tarkoita, etten kaipaisi lainkaan
(sitä että juot kahvisi mustana sillä unohdat aina ostaa maitoa kaupasta
tai että kaikki rakastamasi kirjat ovat minusta loputtoman pitkästyttäviä)
Sinussa on vielä se sama kodikkuus, kuin niissä pienissä pubeissa
joissa vietimme kaikki iltapäivät heinäkuussa
ja terassilla aurinko poltti olkapäillesi pisamia
Tuoksut savulta ja lämmöltä
etkä lakkaa silloinkaan hymyilemästä,
kun lukitsen kapeat ranteesi sängynpäätyä vasten

Lähtiessäni jätän ikkunan auki,
ja sinut puoliuneen
Pakkanen tuulettaa asuntosi nurkat
ja samalla sisälle tulee myös lumisade
havahduttaen sinut kohinallaan unesta
Puoliksi patjalta, puoliksi lattialta

Ja junaan kiirehtiessäni ymmärrän,
että on helmikuu
Kaupunki, joka oli minulle joskus uusi
tuntuu edelleen yhtä tuntemattomalta
ja saatan eksyä, vaikka olen vain korttelin päässä kotoani

Istuin pelkääjän paikalla, jalat syliin nostettuina, jotta varpaista ei katoaisi tunto.
Oli yksi vuoden kylmimmistä päivistä. Talvi oli tullut myöhemmin kuin minään aikaisempana vuotena, mutta ottanut yhden yön aikana loppukirin, ja upottanut kaupungit muutamassa tunnissa paksun lumikerroksen alle.
Ilmastointi puhalsi haaleasti päällemme, välillä katkonaisesti, välillä tasaisesti huristen.
Nukahdin ehkä jossakin vaiheessa, pää nuokkuen selkänojaa vasten.
Sujautit toisen kätesi takkini alle lämmitelläksesi. Kaksitoista viikkoa on pitkä aika, sanoit hiljaa, nostamatta katsetta tiestä. Ikkunasta näkyi metsänvarteen maamerkiksi rakennettu, nyt harmaaseen ja valkeaan peittynyt panssarivaunu.

Kolme kuukautta myöhemmin helle seisoi painostavana talojen välissä ja katukiveyksillä, saaden paidan liimaantumaan märkänä kiinni selkään. Tuon lisäksi juuri mikään muu ei ollut muuttunut.  
Et ollut vielä korjannut auton ilmastointia, ja sisätilaan putoili kanavia pitkin kukkivien puiden silmuja. En vaivautunut kysymään, minne olimme menossa, tai kuinka kauan sinne kestäisi ajaa. Mitä kauniimpi sää, sen hauskempaa oli painaa jalkaa lujemmin polkimelle, tapasit sanoa.
Rullasin puoleiseni ikkunan auki, ja lepuutin hetken kättäni sen reunalla.