Submit your work, meet writers and drop the ads. Become a member
Julia Anniina Mar 2016
kahdeksan kuukautta olen puhunut ohi suuni
sellaisista asioista jotka olisi pitänyt jättää kahdenkeskisiksi
sellaisille ihmisille joille kukaan ei ole tilivelvollinen
tietämättömyyttäni tai itsekkyyttäni tai tahdittomuuttani
joskus myös tahallani kun olen ollut yksinäinen
en vastaa viesteihin vaikka lupasin ja sitten kun vastaan
teen sen väärällä hetkellä tai liian nopeasti tai kolme päivää myöhässä
en saa muotoiltua sanojani oikealta kuulostavaan järjestykseen
en voi muuttua pelastusrenkaaksi toiselle vaikka kuinka haluaisin
enkä osaa lohduttaa kun purskahdat yhtäkkiä itkuun sylissäni
joka kerta kun aloitan lauseen kieltävällä sanalla
tiedän jääväni vain enemmän velkaa siitä
että sohin huomaamattani aristavia paikkoja
ja siitä että sisälläsi on niin paljon hyvyyttä että menen sanattomaksi
niin paljon elämää että se saa polvet pettämään
Julia Anniina May 2016
Istuin pelkääjän paikalla, jalat syliin nostettuina, jotta varpaista ei katoaisi tunto.
Oli yksi vuoden kylmimmistä päivistä. Talvi oli tullut myöhemmin kuin minään aikaisempana vuotena, mutta ottanut yhden yön aikana loppukirin, ja upottanut kaupungit muutamassa tunnissa paksun lumikerroksen alle.
Ilmastointi puhalsi haaleasti päällemme, välillä katkonaisesti, välillä tasaisesti huristen.
Nukahdin ehkä jossakin vaiheessa, pää nuokkuen selkänojaa vasten.
Sujautit toisen kätesi takkini alle lämmitelläksesi. Kaksitoista viikkoa on pitkä aika, sanoit hiljaa, nostamatta katsetta tiestä. Ikkunasta näkyi metsänvarteen maamerkiksi rakennettu, nyt harmaaseen ja valkeaan peittynyt panssarivaunu.

Kolme kuukautta myöhemmin helle seisoi painostavana talojen välissä ja katukiveyksillä, saaden paidan liimaantumaan märkänä kiinni selkään. Tuon lisäksi juuri mikään muu ei ollut muuttunut.  
Et ollut vielä korjannut auton ilmastointia, ja sisätilaan putoili kanavia pitkin kukkivien puiden silmuja. En vaivautunut kysymään, minne olimme menossa, tai kuinka kauan sinne kestäisi ajaa. Mitä kauniimpi sää, sen hauskempaa oli painaa jalkaa lujemmin polkimelle, tapasit sanoa.
Rullasin puoleiseni ikkunan auki, ja lepuutin hetken kättäni sen reunalla.

— The End —