Johdatat meitä läpi kapeiden portaikkojen, poikki kaltevien askelmien, jotka saattavat pettää niille astuessa
Puiden reunustamille kujille, joilla luonto tuntuu tukahtuvan omaan vihreyteensä ja kesäyön hämärään
Läpi ihmismassan, jolla on päällään kimaltavia mekkoja ja suussaan kieliä, joita en täysin ymmärrä
Paikkoihin maanpinnan alapuolelle, jotka ovat nekin laitojaan myöten täynnä
Vietämme niissä hetken kerrallaan, muiden ympäröimänä mutta silti kovin kahden
Halusit eksyä meihin ja siihen iltaan, enkä minäkään uskalla toivoa mitään muuta
Pian kätesi hivuttautuu omaani ja olemme taas ulkona
Pysähdymme katselemaan, kuinka horisontin takaa alkaa päivä nousta heti kahden jälkeen
Korkeiden rakennusten estäessä merituulen pääsyn keuhkoihin ja takin sisään