vehreiden harjujen päällä kohoaa ilmavoimaloita piirtyen selkeärajaisina vasten taivasta metalliset seinät välkkyen valon osuessa niihin muistan ilman pienintäkään epäilystä että noiden harjujen takana umpeen kasvaneiden polkujen päässä niin syrjässä, ettei sinne eksy sattumalta on kallioisia rantoja bensalta ja nuotioilta tuoksuvia sameavetisiä lampia nokkosia polttamassa jalansyrjiä
näin unia niistä, niin värikkäitä ja todentuntuisia että heräsin aina säpsähtäen, niskat jumissa nyrkit puristettuina tiukasti hiusten sekaan mutta tunsin, kuinka aloin unohtamaan pikkuhiljaa, yksityiskohta kerrallaan havahtumaan jostakin sellaisesta joka oli painanut kylkiluita kasaan jo pitkään olen varma, että unohtamisen myötä ne unet tulevat harvenemaan muuttamaan muotoaan joksikin toiseksi (siksi, jonka nimeä en ole vielä oppinut muistamaan jonka läsnäoloa en tunnista, vaikka olisin kosketusetäisyydellä) ja ennen pitkää, hitaasti mutta huojentavan varmasti lakkaavat kokonaan olemasta