"kuukautta" poems
Jaksat usein muistuttaa ensitapaamisestamme, kerrata tarinaa verkkaisesti äänensävyllä, jonka pehmeys muistuttaa rauhoittavaa silitystä.
Silloin tuntui lähestulkoon kunniakkaalta olla juuri se ihminen, jonka valitsit niiden kaikkien vastaan tulleiden joukosta. Ehkä juuri sen takia en juurikaan vastustellut, kun vetäisit minut rivakalla otteella suoraan altaan syvään päähän. Totuin kylmään veteen ennen kuin ehdin huomatakaan, opin täydentämään lauseesi ja tuntemaan kehosi jokaisen piirteen, trauman ja eleen.
Yhtä huomaamattomasti kuusi kuukautta pauhasi ohi kosken tavoin, ja sorsat saapuivat uiskentelemaan rannan liepeille. Siinä vaiheessa olin jo auttamattomasti puolihukuksissa, kaulaani myöten kietoutuneena sinuun, keveyteesi ja mutkattomuuteesi, kehräten häikäilemättömästi kosketuksia ja kuiskien tuhmia sanoja korvaasi.
Puhuessasi et vilkuile turhaan ympäriinsä, vaan lasket katseesi kiertelemättä ja painavana iholle. Välissä venyttelet laiskasti, kohotat käsivarsiasi, jolloin paidanhelmasi nousee hieman, paljastaen kaistaleen alavatsasi suloista kaarta. Kun niskasi on taivutettuna hennosti taaksepäin etkä välttämättä huomaa, annan silmieni viipyillä sinussa hieman pidempään, kyynärtaipeista sormenpäihin asti.
Ennen sinuun tutustumista puolitutuillani oli pois kääntyessäni tapana kuiskutella paheellisuudesta ja huorista, enkä viitsi kieltää, ettekö muisto noista sanoista tuntuisi edelleen aamuisin kohmeisuutena luissani, mutten siltikään malta olla miettimättä, miltä nuo sormet tuntuisivat sisälläni.
May 3, 2016
May 3, 2016 at 8:59 AM UTC
kahdeksan kuukautta olen puhunut ohi suuni
sellaisista asioista jotka olisi pitänyt jättää kahdenkeskisiksi
sellaisille ihmisille joille kukaan ei ole tilivelvollinen
tietämättömyyttäni tai itsekkyyttäni tai tahdittomuuttani
joskus myös tahallani kun olen ollut yksinäinen
en vastaa viesteihin vaikka lupasin ja sitten kun vastaan
teen sen väärällä hetkellä tai liian nopeasti tai kolme päivää myöhässä
en saa muotoiltua sanojani oikealta kuulostavaan järjestykseen
en voi muuttua pelastusrenkaaksi toiselle vaikka kuinka haluaisin
enkä osaa lohduttaa kun purskahdat yhtäkkiä itkuun sylissäni
joka kerta kun aloitan lauseen kieltävällä sanalla
tiedän jääväni vain enemmän velkaa siitä
että sohin huomaamattani aristavia paikkoja
ja siitä että sisälläsi on niin paljon hyvyyttä että menen sanattomaksi
niin paljon elämää että se saa polvet pettämään
Mar 18, 2016
Mar 18, 2016 at 11:11 AM UTC
Istuin pelkääjän paikalla, jalat syliin nostettuina, jotta varpaista ei katoaisi tunto.
Oli yksi vuoden kylmimmistä päivistä. Talvi oli tullut myöhemmin kuin minään aikaisempana vuotena, mutta ottanut yhden yön aikana loppukirin, ja upottanut kaupungit muutamassa tunnissa paksun lumikerroksen alle.
Ilmastointi puhalsi haaleasti päällemme, välillä katkonaisesti, välillä tasaisesti huristen.
Nukahdin ehkä jossakin vaiheessa, pää nuokkuen selkänojaa vasten.
Sujautit toisen kätesi takkini alle lämmitelläksesi. Kaksitoista viikkoa on pitkä aika, sanoit hiljaa, nostamatta katsetta tiestä. Ikkunasta näkyi metsänvarteen maamerkiksi rakennettu, nyt harmaaseen ja valkeaan peittynyt panssarivaunu.
Kolme kuukautta myöhemmin helle seisoi painostavana talojen välissä ja katukiveyksillä, saaden paidan liimaantumaan märkänä kiinni selkään. Tuon lisäksi juuri mikään muu ei ollut muuttunut.
Et ollut vielä korjannut auton ilmastointia, ja sisätilaan putoili kanavia pitkin kukkivien puiden silmuja. En vaivautunut kysymään, minne olimme menossa, tai kuinka kauan sinne kestäisi ajaa. Mitä kauniimpi sää, sen hauskempaa oli painaa jalkaa lujemmin polkimelle, tapasit sanoa.
Rullasin puoleiseni ikkunan auki, ja lepuutin hetken kättäni sen reunalla.
May 22, 2016
May 22, 2016 at 12:55 PM UTC