Jaksat usein muistuttaa ensitapaamisestamme, kerrata tarinaa verkkaisesti äänensävyllä, jonka pehmeys muistuttaa rauhoittavaa silitystä.

Silloin tuntui lähestulkoon kunniakkaalta olla juuri se ihminen, jonka valitsit niiden kaikkien vastaan tulleiden joukosta. Ehkä juuri sen takia en juurikaan vastustellut, kun vetäisit minut rivakalla otteella suoraan altaan syvään päähän. Totuin kylmään veteen ennen kuin ehdin huomatakaan, opin täydentämään lauseesi ja tuntemaan kehosi jokaisen piirteen, trauman ja eleen.
Yhtä huomaamattomasti kuusi kuukautta pauhasi ohi kosken tavoin, ja sorsat saapuivat uiskentelemaan rannan liepeille. Siinä vaiheessa olin jo auttamattomasti puolihukuksissa, kaulaani myöten kietoutuneena sinuun, keveyteesi ja mutkattomuuteesi, kehräten häikäilemättömästi kosketuksia ja kuiskien tuhmia sanoja korvaasi.

Puhuessasi et vilkuile turhaan ympäriinsä, vaan lasket katseesi kiertelemättä ja painavana iholle. Välissä venyttelet laiskasti, kohotat käsivarsiasi, jolloin paidanhelmasi nousee hieman, paljastaen kaistaleen alavatsasi suloista kaarta. Kun niskasi on taivutettuna hennosti taaksepäin etkä välttämättä huomaa, annan silmieni viipyillä sinussa hieman pidempään, kyynärtaipeista sormenpäihin asti.

Ennen sinuun tutustumista puolitutuillani oli pois kääntyessäni tapana kuiskutella paheellisuudesta ja huorista, enkä viitsi kieltää, ettekö muisto noista sanoista tuntuisi edelleen aamuisin kohmeisuutena luissani, mutten siltikään malta olla miettimättä, miltä nuo sormet tuntuisivat sisälläni.

Jaetaan tupakanjämät, kuoharipullon pohjat, huonoimmat vitsit ja rivoimmat salaisuudet
Ja kun ilma viilenee puistossa ja illassa on samanlaista huvittavaa surumielisyyttä kuin Kelan loppuun lauletussa kappaleessa
Karataan kikatellen vessaan pussailemaan
Tarraat tiukasti kiinni ja käsket pitämään pienempää ääntä
niin vakavana etten kykene lopettamaan nauramista
vaikka vatsaa ja poskia kivistää
Joku heittää leksaa viereisessä kopissa
tulee jälkeenpäin muina naisina peilin eteen oikomaan takkuja hiuksistaan
Nyt jos koskaan on aika tehdä hölmöjä päätöksiä

Valitettavan harva asia on oikeasti kiinni musta tai susta
meistä puhumattakaan
Ihmiset osaavat olla niin hellyttävän itsekeskeisiä omine murheineen ja kipuineen
Eikä sellaiselta putkinäöltä ehdi edes ajattelemaan muita
Mutta ehkäpä jotkin tarinat on kerrottava
juuri tässä nimenomaisessa puistossa
kun äänesi on humalasta hutera
sukkahoususi polvista rikki ja iho vetää kananlihalle
Eikä kukaan halua olla ensimmäinen joka lähtee kotiin
Tämä on täsmälleen sellainen tarina
(saat satasen jos tulet nukkumaan mun sohvalle)

Istuin pelkääjän paikalla, jalat syliin nostettuina, jotta varpaista ei katoaisi tunto.
Oli yksi vuoden kylmimmistä päivistä. Talvi oli tullut myöhemmin kuin minään aikaisempana vuotena, mutta ottanut yhden yön aikana loppukirin, ja upottanut kaupungit muutamassa tunnissa paksun lumikerroksen alle.
Ilmastointi puhalsi haaleasti päällemme, välillä katkonaisesti, välillä tasaisesti huristen.
Nukahdin ehkä jossakin vaiheessa, pää nuokkuen selkänojaa vasten.
Sujautit toisen kätesi takkini alle lämmitelläksesi. Kaksitoista viikkoa on pitkä aika, sanoit hiljaa, nostamatta katsetta tiestä. Ikkunasta näkyi metsänvarteen maamerkiksi rakennettu, nyt harmaaseen ja valkeaan peittynyt panssarivaunu.

Kolme kuukautta myöhemmin helle seisoi painostavana talojen välissä ja katukiveyksillä, saaden paidan liimaantumaan märkänä kiinni selkään. Tuon lisäksi juuri mikään muu ei ollut muuttunut.  
Et ollut vielä korjannut auton ilmastointia, ja sisätilaan putoili kanavia pitkin kukkivien puiden silmuja. En vaivautunut kysymään, minne olimme menossa, tai kuinka kauan sinne kestäisi ajaa. Mitä kauniimpi sää, sen hauskempaa oli painaa jalkaa lujemmin polkimelle, tapasit sanoa.
Rullasin puoleiseni ikkunan auki, ja lepuutin hetken kättäni sen reunalla.